WANT

Mulla on ollut obsessio musiikkia kohtaan jo vuosia. Metallimusiikkia, that is. Kaverin kautta tutustuin ja rakastuin yhteen bändiin nimeltä Sentenced, ja yhden tän päivän löydöksen johdosta päätin vähän esitellä teille tätä ko. yhtyettä.

Kyseessähän on siis suomalainen melankolista metallia soittava bändi, Muhokselta kotoisin tarkemmin ottaen. Yhtye on nyt jo kuopattu, mutta se musiikki on yhä vaan niin mahtavaa.

Koska en osaa innostukseltani enempää kertoa, tässä vähän havainnolistavaa materiaalia :D
Kotisivut
Nepenthe
End of the Road

Mahtavia biisejä riittäisi vaikka kuinka paljon, mutta nuo nyt ensinnä tulevat mieleen. Nepenthe ei ole ainakaan laulujen osalta ihan sitä tyypillisintä Sentencediä, mutta End of the Road tiivistää sen sitäkin paremmin. Oma henkilökohtainen levysuosikki on varmaankin Sentencedin kuudes, 2000 julkaistu Crimson. Kevyempi se on musiikillisesti edeltäjiinsä verrattuna, mutta aivan huikea teos kuitenkin. Paras kappale ko. levyltä mielestäni on Fragile

Muita kuuntelemisen arvoisia lättyjä ovat ainakin Amok, Frozen ja The Funeral Album.

Keikalle en koskaan ehtinyt, mutta kaikenlaista oheismateriaalia on tullut keräiltyä, ja kitarallakin joitain biisejä opetellut soittamaan. Killing Me Killing You On myös yksi ehdottomista suosikeista, eikä puhkikulutetun soittamisen jälkeenkään menetä tehoaan. Lyriikat ko. kipaleessa on parhautta. Tahtoisin myös opetella tuon soittamaan pianolla :D

Kun yleensä vertaa mun musamakua, Sentenced on varmaan kevyintä, mitä voin sanoa kuuntelevani ja mistä pidän. Mutta se nyt ei merkitse mitään.

Niin, ja se löydös - Rakkautta
Facebookissa törmäsin tuohon. Mun on pakko, PAKKO saada se. Luulin olevani tunteeton, etten välittäisi tällaisesta, että mikään ei enää sävähdytä, mutta tuon nähtyäni tunsin saman vanhan värähdyksen kehossa. Rakkautta ensi silmäyksellä. Maksaahan tuo jonkinverran, mutta Sentenced-koru-fiksaatio on ollut sen verran suuri (oon halunnu tuommosta jo vuosia, löytämättä mistään, ja uusihan tuo idea on ilmeisesti), että nyt syön vaikka nuudeleita loppukuun!

Joop, kiitos ja kuittaus. Hyvää yötä. Huomenna. Tilaukseen. Nyt ei oo varaa.

Pieni loppukevennys

Written by Me

Rainy Sunday Evening

Rakastan mun mustekynää. Oon hulluna kyniin - tusseihin ja mustekyniin erityisesti. Kalligrafiakynät on parhautta. Mulla on varmaan miljoona kynää. Fun fact: kun olin vähän aikaa tuntenut nykyisen poikaystävän, huomasin, että sillä on vähän sama juttu. Se omistaa pöytälaatikollisen kuulakärkikyniä.

Ja nyt on profiilikin päivitetty?

Toivoisinpa, että osaisin laittaa hiukseni kivasti. Pelkkä tupeeraus ja siistiminen ei enää tunnu kivalta, varsinkin kun se lässähtää tietenkin päivänmittaan, enkä jaksaisi/haluaisi läträtä lakan kanssa :L

Huomenna on äidinkielenkoe. Hoho. Vertaileva kirjallisuusessee. 10 ruutua riviväliä otsikon eteen, marginaalit ja siisti käsiala. Luin Albert Camusin kirjan nimeltä Sivullinen, ja tappavan tylsää alkua lukuunottamatta se olikin ihan mielenkiintoinen. Kertoo ihmisen elämästä moraalisten ristiriitojen ja eksistentialismin valossa. Täh. Toisena teoksena (ks. vertaileva) luin Grimmin satuja. Take that! Saahan noista jotain aikaan yhdessä, saahan?

Mindflowia tuntuu nyt tulevan. Oon tänään maalaillut suhteellisen paljon taas pitkästä aikaa. Tässä yksi menoilla oleva pikaprojekti, jota tuskin saan valmiiksi suunnitellusti :D

Halo 3 -aiheinen maalaus, jota teen vaan pikapikaa veljelleni. Mallina juu käytin valmista kuvaa, koska nopea projekti ja inspiraatiopuutostila. Don't mind my hand.

Ja keskiviikkona saattaa olla taas rankin päivä pariin viikkoon - ensin psykolääkärin haastattelu, sitten psykologi (...), sitten täytyy laittaa KELAan taas lappusia. Onneksi illalla helpottaa - mies tulee 4 viikon ginesin päätteksi mun luokse nukkumaan. Sitä odotellessa..

Written by Me

Newbie be back

Vaihteeksi voisin kirjoitella suomeksi vaikkapa. Päivitellä vähän tätäkin.

Kohta vuosi vierähtänyt kun kirjoitin viimeksi, eikä siinä kai mitään, luonteeltani olen vähän tällainen asioiden kesken jättäjä. Niin masentavaa kun se joskus on.

Vuoden kuulumisia -->
Syksystä lähtien on tapahtunut vähän useampaakin eri asiaa, luonnollisesti. Tullut yksi ero vähemmänä vakavasta ja enemmän ikävästä suhteesta, nyt seurustellut useamman kuukauden suhteellisen ihanan inttimiehen kanssa, päättänyt jatkaa lukiota vielä puoli vuotta ylimääräistä (en vaan saa niitä kursseja suoritettua D:), romahtanut useammankin kerran, menettänyt läheisiä ihmisiä ja niin edelleen ja niin edelleen. Paljoakaan hyvää ei tähän aikaan valitettavasti mahdu, tai en ainakaan muista, paitsi.. no, helmikuusta eteenpäin oikeastaan kaikki <3 Hähä. Tuossa teille about ainoa tunteenilmaisu, mitä kykenen itsestäni ulos puristamaan! Uusintaesittely lienee kyllä paikallaan. Kun blogia aloittelin, oli mieleni aikalailla eri kuin nyt - ulkomuotokin on muuttunut useampaan otteeseen sen jälkeen. Olen aina ollut vähän poikatyttö, rakastanut isoja huppareita, paitoja ja renksuhousuja, mutta nyt jotenkin tykkään naisellisistakin vaatteista, hiustenlaittamisesta, ja muusta sellaisesta. Tahtoisin istua rannalla kavereiden kanssa, mennä ulos ja matkustaa. Musta on tullut kauhean levoton verrattuna entiseen yrmyilijään, joka ei koskaan juuri edes puhunut kenellekään. Hiukset on nyt kirkuvan punaiset, ja tällaisina ajattelin niitä pitääkin. Ehkä jotain kokeiluja myöhemmin, mutta yritän nyt tyytyä olemaan edes hetkenaikaa paikallani! Nyt täytynee lopetella ja lähteillä pikkusiskon 4v-synttäreille. Teemana Hello Kitty -.- Voihan tuo sinänsä olla ihan hauskaakin, voi taas vapauttaa sisäisen kakaransa :D

Written by: Me

My Lovely Ripped Jeans

Ah, so is the English matriculation exam in the past. It went rather well, I'd say. But you can never know, I might have understood some of the texts completely wrong x)

Now I will concentrate on arts for a while. Next week school will take me down again, as I have a tough chemistry exam coming. I just need a little relaxing now - so I'm planning on new Photoshop-projects, paintings and drawings! So much to do, so little time. I also have plans of a bigger painting / spraypainting project, which I wanna do with a friend of mine. Arts is such a great way to spend time (together) <3

I'm a creative person they would say. But the fact is that I've had so little resources to do arts, to paint, to photoshop, to photograph and to draw. I've had time to plan, but no equipment required. And of course the environment had never been good for it until now. I'd love to be a game designer.

http://www.youtube.com/watch?v=2IOlFErpr-8
^ This one is just brilliant, totally what I want to do! ^

You should check out the guy's website aswell, the link can be found in the description of the video. If you're interested, of course. It's my current dream, has been for a while already!

If you have ANY tips, relating to game designing, programs used, ideas etc, let me know X) I'll be more than happy to receive them!

Can't Wait for Winter

Finnish winterly, sparkling lanscape is one of my favourites. The others are, to mention few, a bird's-eye view of a big town, snowy cosmic scenes and autumnal forests when the sunlight peeps between the branches and treetops.

 I mean, how beautiful is that not? I could stay in those two places for the rest of my life! Love the photos, no matter how edited they are. Yet I've been too unlucky to be able to take that kinds of shots myself or learn how to use Photoshop well enough to create my dream world.

Bottled Thinking

Before I met this one man I thought that people are helpless. No use trying to help out the depressed, the miserable or the ones failing. No one ever learns and one single person can't really do a thing in this society. But really, the more people think this way, the less people care for each other. Why couldn't this be reversed? The more people help and care, the more people come along. In theory it would be perfectly possible.

Because people tend to go by the majority. It's a fact. If you disagree, go think this world: how many times have you done something because your friend does it? I know many people who completely live like their relatives: they apply to the same schools, have same hobbies, same opinions about, for example, drinking, drugs and music, and all kinds of things present in their lives.

My erstwhile motives of helping people were, well say bitter. I did so much for everyone, just to bathe in the feeling of getting absolutely nothing back. And I never really did. I acted the therapist for my friends, used my multiple skills to make things better for the others. I even started doing their homework if they were too stressed, busy or tired. And what I learned was that gratitude is never innocent. People might tell you they''re grateful for what you've done for them and they appreciate your acts, but really it's just a way to make you happily do more things for them. Who wouldn't want to work for someone who constantly tells you how important you are to them?

Okay okay, I'm being way too negative. Of course there are people who really mean the appreciation and who whole-heartedly mean every 'thank you'. And who, in return, do something for you. Those people usually are the closest ones to you, while the 'pretenders' never care enough no matter what efforts you make to please them.

I really have too little time and too little space to write down everything I've come up with in this subject. Seriously. Maybe one day I will, or maybe I will edit this text sometime soon, but now I feel like showering, calling my friend and making dinner >.>

Mind Blown

A fucking tough day! I overslept, and didn't go to school at all. So when I woke up, I had to do the laundry, send e-mails to my teachers and then go to work being very off-pissed. Plus upon waking up I realized that my back hurts. Hurts so badly that I cannot walk, stand, sit or even lay properly. No painkillers have yet helped, and I couldn't leave work any earlier as I was there alone today.

So I've been hiding in between my headphones all day.

Last night was odd. I was talking on the phone, and the guy made me talk about my feelings. It has always been way too hard for me.
      Because, when I was about 10, my mom's new boyfriend moved in with us. He was a drunkard narcissist. Not at first, tho, but later on when months went by he started to drink heavily and he denied everything from me and my brother.
      We weren't allowed to play videogames or watch tv, bring friends over, go to friends, we weren't allowed to stay in the same room with him or each other. We had very strict codes of conduct, strict homecoming times, and he quit my piano-hobby for me. We weren't allowed to show any signs of humanity; no crying, laughing, anger, happiness, we just had to be smart, grave-serious and quiet. I was punished for showing my feelings, so of course I created several ways to push them away.
     Now that my stepfather hasn't lived with us for 3 years anymore, I start to let this habit go. But I'm struggling with it; for two years after he got thrown out I continued denying my feelings. I never complimented anyone much, never said 'I love you' to anyone tho I had 2 long and serious relationships. And I don't really belive that I can say that to anyone anytime soon; I still can't say some words aloud, for example 'to have a crush, to love, love' nor can I talk about love-like feelings with anyone really. I struggle, and I end up escaping from the situation. It's a hard thing to describe really..

But to go back to point. For the past year I've started to expose my feelings. I've let myself be mad and joyful, I've let myself have feelings for someone. I have let myself show someone I have feelings. It's a great progress I've made here, although I can't control my feelings much. I feel like 7 years of repressed happiness strikes right through me when I'm glad, 7 years of madness engulfs my usually very calm, non-violent self when something makes me angry and 7 years of displaced love fulfills me when I meet someone I let myself like. I'm slowly pushing away the fear of getting betrayed and punished. After 7 horrendous years.

One feeling I could never let go and abandon was sorrow. I went down with depression at the age of 11 when I started realizing what my stepfather was doing to us, and what simultaneously happened with my father. My father was a drunk too, and he married a woman who was to die due to cancer when I was 12. I started therapy, met a guy, fell in love for the first time, quit therapy. It was the happiest 18 months of my life until he left me for someone else. I re-attended therapy, and again I feel better. This time for real.


These things I've been twiddling in my head for the past few weeks, maybe even months. I don't know, my concept of time has gone pretty bad lately. Should probably get that fixed after becoming normal in feeling at the regular people's rate.